Jenny Jonkka
Ollessani K. Paunusen liikkeessä, jouduin vv. 1912 – 1915 ”handvärkkärinä” olemaan myös Vampulan Punolan n. lähes 2000 hehtaaria käsittävässä Jonkan kartanossa neljänä vuonna n. kolme viikkoa väliin enempikin kerrallaan.
Ensi kerran mennessäni sanoi rouva Jenny Maria Jonkka (os. Laine), siis järjestyksessä toinen rouva, heti: ”Jaaha, te olette siis kuulemma maalari Grönlund vainaan poika”.
Jenny Maria oli syntynyt Oulussa v. 1883. Isä oli muurari ja he muuttivat pian sen jälkeen Helsinkiin. Perheessä oli myös kaksi nuorempaa tytärtä ja kaksi poikaa, erittäin hyvän näköisiä kaikki. Jenny opiskeli kätilöksi ja myöhemmin sairaanhoitajaksi, tullen v. 1904 jälkeen kätilön virkaan Vampulaan. Tällöin hän toimensa ohella joutui hoivaamaan myös Jonkan ensimmäisen vaimon poikaa Mattia, jonka syntyessä äiti Selma (os. Tamlander) kuoli lapsivuoteeseen v. 1906. Tästä johtuen Jenny Maria sen jälkeen avioitui Erland (Eelu) Jonkan kanssa v. 1908.
Kanttoristin ja sisäkön ohella olin talon lähes satalukuisesta henkilökunnasta ainoa, joka oli heillä täysihoidossa. Muuta talon väkeä, paitsi vähän pehtooria, en sanottavasti tavannutkaan. Samassa rakennuksessa hääräilevää rouvaa tapasin useinkin joka päivä, joten kerronkin enempi hänestä.
Havaitsin piankin, että rouva Jenny, hyvin terveen näköinen ja erittäin kaunis, upea nainen, eli kahden lapsensa kanssa (kolmas syntyi v. 1917) melko eristäytynyttä omaa elämäänsä yksinäisyydessään. Kuinka olikaan normaaliluontoinen nuori ihminen, jolta ei olisi pitänyt puuttua mitään, ei ystäviäkään, joutunut olemaan näin yksinäinen ja kuten pian havaitsin, onnetonkin. Eelu Jonkkaa en hänen matkojensakaan takia paljon tavannut, joten hääräilin usein yksin, väliin mestarini kanssa, talossa melko itsenäisesti alkuun päästyäni. Eelu Jonkassa oli jo silloin jokin veritauti, tehden hänet kalpeaksi. Sen takia hän myös kertoi pelkäävänsä ajella autolla yksinään. Auto oli ensimmäinen Vampulassa ja melko upeakin. Sillä hän itse ajaen kuljetti meitä kahta miestä Loimaan asemalla sijainneessa pienessä matkatalossaan töissä, vieden aamulla ja tuoden illalla yöksi kotiimme. Olimme kai ensimmäiset näin upeasti autolla työssä kuljetetut työmiehet siinä pitäjässä pitkän ajan.
Iltaisin ja pyhinä kulutin väliin aikaani talon rauhallisessa kirjastosopessa. Siellä rouva työnsi käteeni Hall Cainen romaanin ”Vaimo jonkas minulle annoit”. Seuraavana päivänä kerroin minulla olevan Niilo –veljeni lainaaman teoksen, jossa kerrottiin ruotsalaisen Ellen Karolina Sofia Keyn (s. v. 1849) opeista. Key oli kuuluisa kirjallisuuspsykologian ja uudenaikaisen naisasialiikkeen luennoitsija. Rouvan pyynnöstä toin teoksen hänelle. Eräs Ellen Keyn väittämä oli: ”Rakkaus pitää avioliitossa olla molemmin puolista, muuten se on siveetön”.
Jenny Maria oli ennenkin sanonut olleensa samaa mieltä ja sai nyt pätevää vahvistusta mielipiteilleen. Sen perusteella hän myös jo muistaakseni v. 1913 sanoi ehkä ottavansa miehestänsä avioeron, mutta lienee niitä tullut kai muitakin syitä – luultavasti paljonkin.
Tästä hetkestä alkaen oikeastaan alkoivat tuttavallisemmat ja pian luottamuksellisemmatkin suhteemme, jolloin hän, väliin kyyneleet silmissään, alkoi kertomaan avioliittonsa ajan murheita ja monia muita huoliaan sekä talon asioiden hoidossa, että muissakin asioissa.
Näihin kaikkiin en ollut perehtynyt, mutta hän ilahtui suuresti saatuaan minusta todella hyvinkin innostuneen tukijan etenkin juuri uudenlaiselle naisasia harrastukselleen ja vähän kai muillekin mielipiteilleen. Näistä ei pitäjällä yleensä puhuttu, eikä juuri niinä vuosina muistakaan ”aatteista”. Sen sijaan hänen vastoinkäymisiään talon ja perheen asioissa eivät lohdutusyritykseni tietenkään mitään auttaneet.
Kerran hän jo eräässä jopa vakavasti esiintuodussa vihjauksessaan mainitsi, että käsityöläisen lapsia me olemme kumpikin, mutta silloin vaikenin. Näin siis tapasi toisensa nuoruutensa kuvitelmissa ehkä pettynyt, mutta kokemuksien kirkastama kypsä ja ylväs nainen toisena osapuolena ja toisena vain asioita heikosti ymmärtävä, kokematon poikanen. Kuitenkin tästä vähitellen oli syntynyt myötätuntonikin mukana luja ystävyys- eli melkeinpä liittosuhde useitakin asioita kohtaan. Mutta siis mitään muuta tästä ei kehittynyt, vaikka joku ehkä arvelisi, että siinäpä olisikin kartanon rouvan ja torpan pojan mitä kiehtovimman romanssin ainekset. Näitä aineksia emme ainakaan huomioineet. Sillä rouvahan oli avioliitossa, poikanen vasta 17 –vuotias ja lukenut erään lääkärin teoksesta, että naisen tulee olla 6 – 9 vuotta elämäntoveriaan nuorempi. Vai eikö se aina riitä?
Edellä mainitut perustelut huomioiden Jenny Mariakin siis väliin lausui julki minulle kaikki siihen suuntaan pitkällekin viitanneet tai tähdänneet leikkipuheensa. Hän oli kylläkin vuosien varrella ajatelmissaan ja puheissaan kehittynyt jo hyvin määrätietoiseksi. Mutta minuun hän suhtautui kuin hyvään lapsuuden tuttavaansa, jota osoittaa siellä ollessani elokuussa v. 1914 sattunut tapahtuma: Illalla Jenny Maria kulki kirjastohuoneen lävitse ja pysähtyi minulle kertomaan päivällä sattuneen häntä huolestuttavan tapahtuman. Minäkin olin jo aikaa myöden oppinut paremmin esittämään joitain lohduttavia sanoja. Hän tuntui niistä olleen kiitollinen, mutta myös herkistyneen liikutuksen vallassa. Sitten hän vielä seisoallaan ollen, minun istuessani, kumartui, kietoi molemmat kätensä ympärilleni ja hiukan nyyhkyttäen syleili hyvin kiihkeästi hetken aikaa, kuin jotain lasta ainakin, sitten poistui. Hetkeä aikaisemmin oli taloon puhelimella ilmoitettu ensimmäisen maailmansodan syttyneen, mikä kuohutti kaikkia ihmisiä. Olisiko tämäkin vaikuttanut hänen rajuun kiihkeään syleilyynsä, kun ei se myöhemmin uudistunut.
Maailmansodan mainingit lähestyivät meitäkin. Niiden vuoksi sekä myös odottamattoman perhetapauksen vuoksi Jenny Marian avioerohankkeet siirtyivät vuoteen 1921 saakka. Silloin, asioiden vihdoinkin vähän selvittyä, hän lopen väsyneenä, mutta myös helpotusta tuntien, kuten on minulle kerrottu, jätti pitäjän suurimman tilan emännyyden ja myös hänelle siitä kuuluneet perinnöt. Hän ei ollut koskaan tehnyt pienintäkään rikettä avioliittoaan ja kotiaan kohtaan, jollaisesta taas toista osapuolta voitiin raskaastikin syyttää. Rauhallisena, puhtain omintunnoin ja hieman ylväänäkin, hän lähti talosta. Kolme lasta mukanaan, nuorin kolmi -vuotias, lähti talosta, joka oikeudenmukaisimmin suurimmalta osaltaan olisi kuulunut hänelle ja lapsille. Sen aikaiset lait ja asetukset eivät kuitenkaan olleet tasa-arvoisesti naisen asemaa ja oikeuksia puoltavia eikä oikeudenmukaisia. Näin oli Jonkalla käynyt aikaisemminkin, kun v.1845 syntynyt edellisen isännän ainoa tytär Maria Fredrika Jonkka, avioituessaan Euran Souppaalle, jäi ilman perintöään. Jonkan tila oli kummallista kyllä nyt Jenny Marian lähtiessäkin jo kovin velkainen, joten rahaa ei siis ollut antaa lähtijälle. Joku kuitenkin keräsi jonkin verran irtaimistoa entiseen meijerirakennukseen, josta ne huutokaupalla polkuhintaan myytiin, muka perintöjen korvauksena. Rouva Jenny Maria jatkoi Helsingissä kätilön ja sairaanhoitajan tointaan ja koulutti lapsensa. Hän oli jo v. 1915 sanonut minullekin hyvin päättäväisesti, että kyllä hän pystyy kaikki huoltamaan tarpeen tullen, lisäten vielä, kuten monesti muulloinkin leikillisesti, ja vaikka minutkin. Minä kuitenkin olin ennen hänen Helsinkiin paluutaan jo v. 1920 muuttanut sieltä neljän vuoden ajaksi pois.
Pula-aikana v. 1930 Eelu Jonkan jo viimeisillään sairastaessa verisyöpää, hänen entinen rouvansa Jenny Mariakin tuli häntä katsomaan joko kutsuttuna tai omasta halustaan ja hoitikin häntä jonkin aikaa, siis uuden eli kolmannen rouvan aikana. Kerrotaan tällöin Jenny Marian antaneen myös anteeksi kaikki entisen miehensä avio- ym. hairahdukset ja palanneen sitten Helsinkiin, Eelu Jonkan elämän jo pian päättyessä.
Jenny Marian lapset olivat jo 1930 –luvulla ”lentäneet” maailmalle, joten hän eleli yksinään. Tällöin hän tuli katsomaan tuttua Vampulaakin. Jonkan tila oli silloin jo kunnan hallussa. Jostain kumman mielijohteesta hän jälleen tarjoutui tulemaan Vampulaan terveyssisaren tehtäviin. Silloiset kunnanisät hämmästyivät, olivat ymmällä, eivätkä jostain syystä pitäneet tätä ratkaisua sopivana.
Vähän sen jälkeen Jenny Maria muutti Ruotsiin ja toimi siellä sairaanhoitajana Tukholmassa Karoliinien sairaalassa. Minulle on arvoitus, miksi hän ei viihtynyt Helsingissä. Oliko liian yksinäistä? Miksi hän halusi Vampulaan? Hetken mielijohdeko? Miksi hän vielä muutti Ruotsiin?
Talvi- ja jatkosodan aikana rouva Jonkka, Ruotsissa asuvana, otti osaa Suomen avustustoimintaan sekä toimi sairaanhoitajana Karoliinien sairaalassa, johon Suomesta oli tuotu vaikeimmin sodassa haavoittuneita sekä etenkin sellaisia, joille tehtiin tekojäseniä. Nämä proteesit valmistettiin kahdessa pienemmässä sairaalassa, joissa potilaan piti välillä käydä. Rouva Jonkka koetti näiden Suomalaisten potilaidensa joukosta etsiä Vampulalaisiakin ja löysikin yhden, Tanokkaasta kotoisin olevan mv. Kalle Vihtori Peltolan (s. 1907), jonka vaimo Lempi Signe (os. Viitala s. 1910) elää vieläkin v. 1975. Vihtori Peltola menetti jo talvisodassa oikean kätensä ja oikean jalkansa kokonaan, joiden tilalle Ruotsissa tehtiin metalliproteesit, ollen leikattavana kolme kertaa ja pääsi kotiinsa vasta syyskuussa v. 1941. Tämän Peltolan kanssa rouva Jonkka sitten vietti vapaa-aikojaan, milloin vain aikaa riitti ja keskusteli Suomen ja etenkin Vampulan pitäjän asioista ja mitä oli tapahtunut hänen Suomesta poissaolo aikanaan. Myöskin juuri tätä vaikeasti sairasta potilastaan rouva Jonkka koetti viihdyttää parhaansa mukaan. Parannuttuaan välttävästi koetti Vihtori Peltola harvinaisen sisukkaalla rakennus- ja peltotyöllä unohtaa jatkuvat sirpaleiden ja proteesien aiheuttamat tuskansa, mutta niihin hän kuitenkin lopulta sortui v. 1970. Näin myös rouva Jenny Maria Jonkka sai vielä elämänsä loppupuolella tilaisuuden toimia tunnustusta ansaitsevalla tavalla entisen kotimaansa hyväksi, josta mm. Vihtori Peltolakin kiitollisena kertoi.